Säkeitä vanhemmille

Ei syki enää sydän lämpöinen
on poissa rakas, läheinen.
Kuvasi kultaisen
suljemme kätköihin sydämen.

Ei kuolema ole arvoitus, joka kerran ratkeaa.
Se on ihmisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyään nukahtaa.

On ikävää, jota ei voi ilmaista,
on kaipuuta, jota mitkään teot eivät voi täyttää,
ja on rakkautta, joka ei vaadi muuta
kuin sydämen hiljaisuutta.

Ota syliis’, olen loppuun väsynyt,
ota syliis’, en muuta pyydä nyt.
Ota hiljaa kämmenelles’ Jumala,
niin hyvä väsyneen on siihen nukkua.

Kesäaamussa tuoni jo hiljaa soutaa
ja uupuneen lapsensa lepoon vie.
On eessäs, äiti, nyt ikuista poutaa,
niin tasaista kulkea taivaan tie.

On raskasta luopua rakkaimmastaan,
vaikka tietää: hetkeksi ainostaan.

Hiljaa tarttui käsi Herran käteen väsyneen.
Hiljaa siirtyi sielu lepoon iäiseen.

Kädet paljon työtä tehneet,
mua lasna kantaneet,
kädet väsyneet, kädet rakkaat,
mun puolesta rukoilleet
ne peitteellä hiljaisina suonin sinisin
nyt viimeisen, viimeisen kerran
on käyneet ristihin.

Emme pyytäneet Luojalta päiviä lisää,
vaan yhdessä kutsuimme Taivaan Isää.
Ota hellästi syliisi, taivaaseen kanna,
hellyydellä peittele ja levätä anna.

Kaunis on kuunnella kutsua Luojan,
nukkua pois, kun jo uupunut on.

Sammui loiste silmien valon,
taukosi sykintä sydämen jalon,
herposi käsi auttava, antava,
rakkaus kaikkien kuormia kantava.
Päivänpaiste muistollesi.

Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja ne humisevat lastenlastensa yllä
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
(E. Kilpi)

Päättyi pitkä kaari elon,
väsynyt on saanut levon.
Nuku unta rauhaisaa.

Hiljaa lasken seppeleen
nukkuvan isäni arkun kuo.
En turhaan pelkää kuolemaa
minutkin myöhemmin luoksesi tuo.
Neljä ruusua

Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät
kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.

Sun kuvasi, äitini (isäni) kultainen
mä kätken pohjahan sydämen.
Elon polkuja orpona kulkeissain
sua muistelen siunaten, rakastain.

Vei kotiin Herra jo uupuneen,
elon pitkän kulkea antoi.
Otti syliinsä vanhan ja väsyneen,
hänet rauhan rantahan kantoi.

Me emme tiedä mit´ on elää, kuolla,
niin vähän tiedämme me lapset maan,
niin korkealla päämme yläpuolla,
kaikk´ kohtalomme langat solmitaan.

Tähtien tuikkeessa taivaalla
taas äitini katseen mä nään.
Se kulkijan tiellä on lohtuna
se lämmittää hyytävän sään.
(R. Helismaa)

Kun loistat tähtenä iltataivaan,
niin muistathan lapsias´ päällä maan.
Teit eestämme, isä, niin paljon työtä,
siitä sinulle kiitos ja hyvää yötä!

Ei aukene tuttu ovi,
ei saavu keinuun istujaa,
joka kuunteli säveltä tuulen,
pihapuunkin sirkuttajaa.
Se istujan paikka on tyhjä,
kotipihakin vailla kulkijaa.

Viimeinen lento, niin hieno, niin hento,
lempeät tuulet isän saattoi matkaan,
hän on vapaa niin kuin on sudenkorento,
isä lähti tuulten matkaan.
(M. Impiö & K. Kokkola)

Siellä he kulkevat
tähtien rivissä kirkasta vanaa,
isä ja äiti peräkanaa.
Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,
kissoja, koiria, tuttua väkeä.
(L. Viita)

Side viimeinen kotiimme lapsuuden
katkesi hiljaa sammuen.
Sinulle kiitokset kauneimmat
tahdomme antaa,
sinut rinnalle äidin (isän)
nukkumaan kantaa.